Kipu "kaverina" töissä
Työkyky on jaksamisen perusta. Työkykyä arvioi ja tukee työterveyshuolto, jonka tehtävänä on myös toteuttaa ennaltaehkäisevää ja työkykyä ylläpitävää toimintaa yhdessä työsuojelun kanssa. Apu ja tuki ei kuitenkaan ulotu vapaa-ajalle. Kuka voi ehkäistä sen, että lomaileva opettaja astuu paljain jaloin kävyn päälle ja kävelyttää koiriaan epätasaisessa maastossa? Kun loma on lojuttu ja työt alkavat, eikä jalkakipu olekaan hellittänyt, mitä tehdä. Kuinka pärjätä töissä kivun kanssa, jos sairausloman kriteerit ei täyty, vai täyttyvätkö?
Tämä on omakohtainen tarina hoitotyön opettajan jalkakivusta. Tarina voisi yhtä hyvin olla hoitajan tarina. Tässä blogissa peilaan kokemustani kivun teoreettiseen perustaan ja pohdin samalla, miten pärjätä kivun kanssa töissä. Minä sain ortopediltä ohjeen rajoittaa liikkumista. Mutta voiko hoitotyötä opettaa liikkumatta, entä peruskunnon ylläpitäminen, jos pääsääntöinen liikuntamuoto on lenkkeily?
Mitä kipu on?
Kipu on kaikille tuttu ja ikävä kokemus. Kipua ymmärretään nykyään hyvin ja kokonaisvaltaisemmin kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Kivulla tarkoitetaan epämiellyttävää aisti- ja tunnekokemusta, jonka aiheuttajana ovat vammat ja sairaudet. Kivun aistimus käsitellään keskushermostossa, jonne viesti kulkee kipureseptoreista. Kivun aistiminen ja kokeminen on kokonaisvaltaista, jolloin se voi olla koko tietoisuutta hallitseva voimakas kielteinen tunne ja kokemus. Kivun moninaisuudesta voit opiskella Skholen kursseilla: "Kivunhoidon perusteet", "Akuutin kivun hoito" ja "Kivun hoito erityistilanteissa".
Minä olen kokenut monen moista kipua elämässäni ja selvinnyt niistä. Tämäkin kipu tuntuu siltä, että ”kyllä se kohta helpottaa”. Houkutus tehdä itse diagnoosi ja toimia itsensä kuntouttajana lie hoitajien perisynti, johon minäkin lankean. Nilkutan eteenpäin, venyttelen ja vaihtelen kenkiä sekä kestän ja uskon kivun johtuvan vain rasituksesta.
Kestän, kunnes kohdalla on taas opetuspäivä, joka sisältää toiminnallisia harjoitteita. Olen koululla varhain aamulla ja kello näyttää 7:15, jotta ehdin valmistella opetuksen, etsiä tavarat, laittaa ne esille ja järjestellä. Tämä tarkoittaa useita kierroksia rappusissa ylös ja alas tavaroita kuljettaen. Jo aamusta kipu muistuttaa ja pakottaa pysähtymään.
Kipu huutaa, että lopeta, mutta en voi. Se, että vain luennoisin tai lähtisin kotiin, ei ole vaihtoehto.
Sitoutunut ja vastuullinen ei löydä helposti vaihtoehtoja. Ajattelen asiakaslähtöisesti opiskelijoita, jotka tulevat kouluun ja heillä on oikeus opetukseen.
Kipu on ikävä ”hyvis”
Kivulla on ihmisen selviytymisen kannalta tärkeä viesti. Kipu pakottaa ihmisen lepäämään ja hakeutumaan hoitoon, ettei hän rikkoisi itseään enempää. Lepoa tarvitaan myös vammoista parantumiseen. Akuutin kivun suhteen lepo ja lääke usein riittääkin muiden korjaavien toimenpiteiden lisäksi.
Olen hoitokielteinen ja hankala potilas, mutta eikös me hoitajat vähän tupata sellaisia olemaan. Lepään, kun ehdin.
Kun valmistelen opetusta en kuitenkaan näe kivussa mitään hyvää. Minun jalkaani on kuvattu ja tutkittu työterveyslääkärin ja ortopedin sekä naprapaatin toimesta. Magneettiin en ole vielä ehtinyt tai viitsinyt, koska epäilen kuvantamisen hyötyä. Magneetti toki kertoisi, onko kyse nivelen pulmista vai murtumasta. Päätän kuitenkin vielä sinnitellä ja hoitaa kotikonstein. Paitsi etten ehdi lepuuttaa jalkaa.
Kipu opettaa, mutta en halua oppia
Ihminen saattaa ryhtyä välttämään voimakkaan kipukokemuksen myötä kivun aiheuttajaa. Esimerkiksi vaikean synnytyskokemuksen jälkeen seuraava synnytys voi pelottaa tai joku lopettaa mieluisan harrastuksen katkaistuaan luitaan lasketellessaan. Suomessa tapahtuu noin miljoona tapaturmaa vuosittain, joista suuri osa olisi vältettävissä. Emme kuitenkaan voi elää arkeamme tekemättä mitään ja tekeville sattuu.
Minä en halua ryhtyä välttelemään kesähelteellä paljain jaloin mökkipihalla kävelyä, enkä luonnossa liikkumista. Minä vain haluan, että kipu loppuu. Tiedän, että luu paranee kolmessa kuukaudessa, joskin jalkaterän kehno verenkierto hidastaa paranemista. Kipu on kestänyt jo yli 3 kuukautta, mutta kuinka kauan se aikoo olla läsnä?
Kipua on monelaista
Sen lisäksi, että määritellään, onko kipu akuuttia vai kroonista, tunnistetaan myös sen ajallisen voimakkuuden vaihtelu ja kivun erilaisuus sekä yksilöllisyys, kuin myös kivun aiheuttaja. Minun päiväni ovat kivun suhteen huonoja tai parempia.
Jalkakipu tuntuu hiustupsussa asti.
Krooniseksi kipu määritellään, kun se on kestänyt yli 6 kuukautta. Kroonisen kivun hyötyä on vaikea ymmärtää, koska siihen ei auta välttämättä lepo ja lääke. Krooniseen kipuun ei aina ole tehokkaita hoitokeinojakaan. Krooninen kipu rajoittaa ja sen seuraukset muuttavat ihmisen kokemusmaailmaa. Vaikka minun kipuni ei ole krooninen, sen kokonaisvaltainen vaikutus on todellinen. Toivon, ettei kipu kroonistu.
Ei ole helppoa olla hyväntuulinen, kun kipu on läsnä ihan koko ajan
Kivuissaan kärvistelevän ei ole helppoa olla hyväntuulinen. Aamun hetkinä, opetusta valmistellessani, manasin mielessäni tavaroiden säilytyksen epäkäytännöllisyyden ja huolettomuuden, oppilaitoksen rappuset, ahtaan sisustuksen ja päälle päätteeksi kollegoiden sairastumiset, joiden vuoksi juuri tänään joudun tekemään kaiken yksin. Saatoinpa yksin puuhatessani myös ajoittain päästellä voivottelun ja vinkaisujen lisäksi muutaman voimasanankin.
Päivän aikana tavanomaiset opiskelijoiden kysymykset, vaatimukset ja haluamiset välittyivät aivoihini kivun suodattimen läpi ja myöhästynyt opiskelijakin saattoi saada tavanomaista vahvemman tumman katseen osakseen.
Tuona päivänä kaikki tuntui olevan liikaa, jopa ilmastointilaitteen hurina. Ellei jalkani olisi kipeä, en olisi harmistunut ja tuskastunut edellä kuvatuista asioista. Rappusista olisin muun muassa iloinnut hyötyliikunnan tarjoajina. Mutta tuona päivänä vihasin rappusia.
Kykyni kuunnella, kohdata ja ohjata, auttaa ja opettaa oli vahvasti kivun sävyttämää. Toimintakykyni oli rajoittunut kävelyn osalta, mutta myös psyykkinen ja kognitiivinen toimintakykyni oli kehnompi. Kaikki tämä tietenkin heijastui oppituntien sosiaalisiin tilanteisiin.
Toki kerroin opiskelijoille, että jalkani on kipeä ja ettei minulla ole tunneilla avustajaa, kuten oli suunniteltu. En tiedä, oliko selitykselläni merkitystä opiskelijoille, joilla on omia tarpeita ja haluja.
Koetin vääntää tilannetta vitsiksi ehdottaen, että opiskelijat veisivät minut pyörätuolilla ruokalaan, mutta kukaan ei nauranut.
Huono vitsikään ei siis pelastanut päivää. Tosin opiskelijoiden ei olisi ollut mahdotonta toteuttaa open kuljetusta pyörätuolilla, vaikka ”ihan läpällä”, kuten nuoriso usein sanoo.
Kipua voi mitata ja kivun kynnys on yksilöllinen
Ennen kipumittareita, kipua arvioitiin asiakkaan ja potilaan puolesta hoitaja- ja lääkärilähtöisesti. Kipumittarit kehitettiin tarpeeseen tunnistaa ja tunnustaa kipua paremmin myös potilaan tunnekokemuksena. Kivun kokeminen, vaikerrus sekä kertomukset kivusta, alettiin ottamaan enemmän tosissaan ja kivun ulkopuolinen vähättely väheni.
Minun kipuni on numeerisen mittarin (NRS) mukaan 3-4 ja välillä tuikkien 8. Eli sanallisen mittarin (VRS) mukaan kivun kokemukseni vaihtelee lievästä kovaan kipuun asti. Voin elää tämän kivun kanssa, joskaan se ei ole mukavaa. Olen aika hyvä pärjäämään kivun kanssa, vaikka välillä voivottelen ja parahtelen.
Kipukynnys on yksilöllinen. Jonkin arvion mukaan ihmisen aikaisemmat kipukokemukset nostaisivat kipukynnystä jopa 30 prosenttia. Näin ei kuitenkaan tapahdu kroonisessa kivussa. Krooninen kipu saattaa päin vastoin laskea kipukynnystä.
Minä en ole kivun sankari
Minä en koe olevani sankari, vaikka sinnittelen kivun kanssa työpäivät. Toisaalta tunnistan hoitajuuden ja opettajuuden käsittämättömän voiman ajatella itsensä sijaan asiakkaita ja työnantajaa. Pohdin ja puntaroin vaihtoehtojen kanssa, mitä voisin itse tehdä ja ehdottaa työnantajalle, jotta nämä kivun sumentamat opetuspäivät olisivat helpompia. Mahdollisuudet ja esteet ja niiden pohdinta jää kuitenkin nytkin tätä kirjoittaessa kivun varjoon. Nyt en jaksa tehdä päätöksiä, suunnittelen selviäväni. Ehdota sinä? Miten sinä selviytyisit, miten toimisit?
Katri Thurman on pulppuvan pirskahteleva, luova ja innostuva ekstrovertti sekä multitaskaaja-ajattelija. Katri on terveydenhoitaja ja sairaanhoitaja, hoitotyön opettaja, tietokirjailija ja työnohjaaja STOry. Katri harrastaa vapaa-ajallaan opintojen ja muun lisäksi teatteria, josta hän saa eväitä opetustyöhön. Katri on kiinnostunut hoitotyön ja pedagogiikan ajankohtaisuuksista, digitalisaatiosta, työhyvinvoinnista, vuorovaikutuksesta ja etiikasta sekä arvoista ja näitä hän pohtii blogissaan.